RockBride

Lukaisin noita viestiketjuja, joissa oli kanttori kieltäytynyt joidenkin toivekappaleiden esittämisestä ja aloin miettimään, mahtaako kellään olla kokemuksia Helsingin Tuomiokirkkoseurakunnan kanttoreista? Onko kellään suositella erityisen nuorekasta ja avarakatseista? Voisi hyvissä ajoin olla yhteydessä, ettei omalle kohdalle tule ikävää yllätystä... Meillä häät Johanneksen kirkossa ensi kesänä.

Hei Uuri, Melkoinen määrä sivuja on tänne osioon kertynyt. Olet varmaan jo samojen sormusten hintoja kertonut moneen kertaan, mutta kun en ainakaan heti omia kiinnostuksen kohteitani löytänyt, laitan kysymyksen tänne. Eli kihlana on keltakultainen E-259 Kuunsilta-sarjasta. Pidän sormuksesta kovasti ja haluaisin vihkisormukseksi samanhenkisen flakkarunkoisen sormuksen, hieman näyttävämmän kuitenkin. Mietin kahta sormusta: V-238-7 ja V-82-20, minkähintaisia ne mahtavat olla? Ja käyvätkö ne mielestäsi kihlani kaveriksi? Onko sinulla muite ehdotuksia mallistostanne?

Tuleva mieheni osti kihlasormukseksi upean Sandbergin timanttisormuksen Espoon Sellon Timanttiset -liikkeestä. Harmiksemme sormuksesta löytyi vika. Sandbergilla palvelu oli ensiluokkaista. Sellon Timanttisten palvelua en sen sijaan voi suositella kenellekään. Ja tämä mielipide ei perustu yhteen tai kahteen käyntiin, vaan useisiin kertoihin. Myyjinä tuntuu olevan pelkästään harjoittelijoita, joilla ei ole vankkaa asiantuntemusta ja monilla on palvelualttiuskin hakusessa. Tuntui hullulta, kun itse tiesi mm valkokultaseoksista enemmän kuin myyjä! Voin joku kerta kirjoittaa koko surkuhupaisan tapahtumaketjun liikkeen palvelusta tänne foorumille. Nyt tapaus on vielä sen verran tuoreessa muistissa, että haluan unohtaa koko liikkeen ja nauttia sormuksesta. Miehen kihla on vielä tilauksessa ja oma sormus pitäisi vielä viedä kaiverrukseen, toivon mukaan siinä ei enää mitään sössitä.

Niin no joo jos sen noin ajattelee. Mut ollaanpa me vaikka kuinka tahtonaisia tai -miehiä, niin aina se yleinen mielipide jossain alitajuisesti vaikuttaa.. Vaatii hyvää itsetuntoa ja rohkeutta, että mies ottaa naisen sukunimen. Ei sen tarttis olla niin. Se naisen sukunimen ottaminen voisi ja pitäisi olla ihan yhtä normaali juttu, kun iänikuinen miehen nimi. Tätä hain takaa.. Jos asenne on yhteiskunnassa tietynlainen niin aina vaatii rohkeutta olla erilainen. Vaikka mun motto kyllä on, että vain kuolleet kalat ui myötävirtaan.

Taormina Sisiliassa on myös uskomattoman kaunis paikka. Suosittelen lämpimästi. Itse rakastuin siihen tänä kesänä ja aion mennä uudelleen (ja myös muualle Italiaan). Ruoka, ihmiset, maisemat, sää, hotelli, kaupunki, liikenneyhteydet kaikki 10+ Ja kun Etnasta oli puhe aiemmissa viesteissä, myös Taorminasta tehdään sinne retkiä ja sinne pääsee helposti autolla/bussilla. Ajoaika muistaakseni tunnin verran. Myös Cefaluun ja muualle Sisiliaan pääsee Taorminasta kätevästi busseilla.

Elämänkulkua ei tosiaankaan voi ennustaa, vaikka olisi avioituessaan 100% varma ettei koskaan eroa (niinkuin nyt varmaan kaikki morsiot ja sulhot on). Loppukaneetti loistava.

Alkuperäiseen otsikkoon viitaten, lyhyesti ja ytimekkäästi (vaikka aiheesta josta voisi kirjoittaa kilometrin verran): Hemmetin hyvä juttu, itse en vihille ilman sitä suostu. Syynä ei todellakaan ole epäluottamuslause meidän liitolle vaan yksinkertaisesti järki. Rakkautta ja rahaa ei pidä koskaan sekoittaa.

Just tällästen mielipiteiden/asenteiden takia jotkut miesparat ei uskalla nimeään vaihtaa, vaikka haluaisivat. En kyllä tajua aina teitä kanssasisaria: valitatte usein, miksei Suomessa ole täydellistä tasa-arvoa ja miksi sitä ja miksi tätä. Sitten kun joku rohkea reiska täräyttää vaimonsa sukunimen niin jo naapureille supatellaan "on se naapurin Kalle kyllä melkoinen lussu kun otti vaimonsa sukunimen..." Halutaan tasa-arvoa, mutta omat asenteet ovatkin sitten jostain takapajulasta. Jos asenteet on näitä niin ei ihme että maailma on tällänen. Käy ihan sääliksi miesparat, ei ihme, että ne on hukassa siihen mitä naiset heistä haluaa. Miehen pitää olla moderni, edistyksellinen, perinteinen, turvallinen, rohkea, mielikuvituksellinen, miehekäs, empaattinen jne jne.. Eiks se oo pääasia, että ihmiset itse on tyytyväisiä? Miksi helvetissä siinä täytyy muiden alkaa arvostelemaan ja tossuttelemaan.. :-? Ja ladies pliis ei herneitä nenukkiin. Haluan vaan herätellä.

Nimiongelmaa olen pähkäillyt jo ennen kuin mieheni tapasin.. Olen selkäydintä myöten tasa-arvon kannattaja, että miehen sukunimen automaattinen ottaminen (ja vielä noin 20v sitten muuta vaihtoehtoa ei ollutkaan) pöyristyttää minua. Suoraan sanottuna ihan vihastuttaa > vanha ajatus morsiamen siirtymisestä miehen sukuun (jota isän saattama morsio symboloi) joten minulla ei tottapuhuen ole hajuakaan miten pitäisi tehdä. Ja vaikka tuo saattaminenkin on ristiriitainen juttu, en tiedä miten sekään toteutetaan kun onhan se kuitenkin kaunis perinne jos ei niin syvällisesti ajattele.. :-/ Haluaisin kuitenkin, että meillä olisi yhteinen sukunimi, joten olen ihan :-? Miehen sukunimi harvinainen, ainoa jälkeläinen Suomessa. Omani suht harvinainen, mutten ole ainoa. Se tietty puolustas, että miehen nimi. Nimi loppus jos ei me tehtäs lapsia (paineita ) Mutta kun en omasta identiteetistäkään haluaisi luopua, kun on liki 30 v ollut tietyn niminen, tehnyt uraa nimellä jne... Ompas hankalaa... Espanjankielisissä maissa nimiasia ratkaistu aika hassusti, kaikilla on kaksi sukunimeä (jotkut tosin käyttää vaan ekaa) nimet ei muutu naimisiin mentäessä, mutta lapsen nimeksi tulee aina yhdistelmä vanhempien nimestä, 1. miehen eka sukunimi ja 2. naisen eka sukunimii: Jos naisen nimi vaikka Maija Meikäläinen Korhonen ja mies Matti Virtanen Makkonen niin heidän lapsensa on sitten Kalle Meikäläinen Virtanen.

Loistopaikka pääkaupunkiseudulla mirreille on Helsingin Kissahotelli. On kyllä melko hintava, mutta hoito ja puitteet 10+. Kissa (tai saman perheen kaksi kissaa) on omassa "yksiössään" eikä tartte pelätä, että joutuvat tekemisiin muiden kissojen kanssa jne. Jokainen yksiö saa temmeltään olkkarissa omalla vuorollaan jne.

Tuo oli kyllä jotenkin ihana kirjoitus, vallan herkistyin :-[ Tottahan se on, lapset (jos niitä lahjana joskus saa) on lainassa vaan ja vanhemmillaan kasvamassa omaa elämää varten. Alussa ja "lopussa" on vaan ne kaksi, jotka aikanaan toisiinsa rakastui ja halusi toisen kanssa perheen perustaa. Siksipä juuri sen parisuhteen pitäisi olla niin vakaalla pohjalla että lasten tulo/lapsettomuus/lasten itsenäistyminen ei sitä heilauttaisi.

Olen samaa mieltä.

No voi töttöröö sanon minäkin ;D Tsiisus ;D Kyllä se on miehestä kiinni, ketkä vikittelee ja ketäkin ja milloin ja missäkin.. Ei lapset sen kummemmin kuin avioliittokaan sellaista ihmistyyppiä estele!

No hyi helvetti.. Jos mulle äijä noin sanoisi niin saisi mennä testailemaan hedelmällisyyttään ihan ittensä kanssa... Eikä tarttisi takaisin tulla. Hiemanko tossa nainen tuntisi olevansa joku siitoskohde.. :-?Aiempiin pointteihini nojaten, ei parisuhdetta pitäisi perustaa millekään lisääntymiselle vaan rakkaudelle

Samaa mieltä. Ollaan miehen kanssa mietitty asia näin: Me ollaan yhdessä, koska meillä on mukavaa olla yhdessä ja rakastetaan toisiamme ja ennenkaikkea haluamme olla yhdessä. Emme ole yhdessä tuottaaksemme jälkikasvua, vaan mikäli sellainen lahja meille annetaan, niin otamme sen "rakkautemme bonuksena". Vähän niinkuin ihanana sivutuotteena mitä meidän rakkaus on saanut aikaseksi. Kamalaa ajatus, että jotkut ihmiset olisi yhdessä vaan perustaakseen perheen, kääk

Samaa mieltä Lyyliksen kanssa. En missään nimessä haluaisi lasta ennen avioitumista (en kyllä tiedä haluanko senkään jälkeen). En ymmärrä miksi ihmiset tekee lapsia, muttei mene naimisiin. Tuttavia seuratessa olen huomannut että kamala ruljanssi kaikki isyyden tunnustamiset jne.. Jos ei mitään isoja häitä halua, niin miksei sitten voi käydä vaikka ruokiksella maistraatissa jos lapsi on tulossa. Helpompaa kaikki paperityö. Samaa mieltä on mieskin. Ja jos miettii sitä, onko valmis avioliittoon kun lapsi tulossa, niin mielestäni siinä vaiheessa on hieman myöhäistä miettiä sitoutumista.. Yhteinen lapsi jonkun kanssa on paljon suurempi side kuin avioliitto. Mutta kukin tyylillään!

Tätä ongelmaa olen miettinyt useaan otteeseen. Herkistyn jo muiden häissä niin mites sitten ne omat.. En tosiaankaan halua "pilata" vihkimistä vollotuksella ja saada pandansilmiä tuntien ehostuksen jälkeen. Ei hieman kostunut silmäkulma mitään haittaisi, mutta itseni tuntien jos alahuuli alkaa väpättämään niin sitten se on menoa. Hirvein esimerkki tuttavapiiristä oli vihkiminen, joissa pappi alkoi puhumaan siitä, mitä sitten kun puoliso kuolee.. Aivan järkkyä. Siinä morsian tosiaan itki kuin niagara.. Mielestäni tahditonta käytöstä papilta. Kun aika koittaa aion kyllä tarkkaan tentata ja vahdata mitä pappi aikoo puhua, ettei tällaisia ylläreitä tule.. Diapameja tai muuta rauhoittavia en kenellekään suosittele, lasia kuplivaa, hyvää drinkkiä tai terävää snapsia kyllä.

Loistava keskustelunaihe, tästä tulee vaan sellainen fiilis että omg mitä mostereitä me bridezillat ollaan, ei miesparat osaa edes kosia ilman tarkkoja ohjeita Mutta tosiaan, on meilläkin ohjeistettu sen verran että sormus mukana, mun valitsema tai ainakin tyyli ohjeistettu, ei mitään kinderiä vaan kunnon blingbling. Ihan turha on jollain ohuella rinkulalla tulla kopasemaan Eipä ole mieleenkään tullut että mies saattaisi julkisesti tai sukulaisten nähden tuollaisen noin kahdenkeskisen asian esittää.. :-/ Pitääköhän mun tarkentaa ohjeita vai luottaa sen järkeen... Ehkä luotan järkeen. Yhdyn joidenkin teistä mielipiteeseen, että pirun ärsyttävää asenne "mennään kihloihin". Ei me mennä kihloihin vaan me mennään naimisiin! Kun kosinta tapahtuu niin aletaan miettimään tarkkaa ajankohtaa ja alkaa käytännön järjestelyt. Olen ollut aiemmin kihloissa ja se oli silloin juuri sellaista "mennäänkö kihloihin" eikä ainakaan mulla ajatuksena että todella menisi naimisiin. Ehkä siksi just haluankin että meidän kihlaus ja naimisiinmeno on vanhanajan henkeen, eikä mitään 5 vuoden kihlausaikaa.. Ja kunnon sormuskin on sen merkkinä että tosissaan tässä ollaan