Lady Green

Kanervatar, aikas ihanasti kirjoitettu. Hyvin pitkälle samalla linjalla täällä, paitsi että me jätämme suukotkin myöhemmäksi. Tiedän, tiedän, ollaan ihan hulluja... Mutta se on minulle paras rakkauden osoitus että mies pidättäytyy toteuttamasta "himojaan" kanssani, sillä ei rakkaan pussaaminen ole vaikeaa vaan se pussaamatta jättäminen . Ja tällä hetkellä meille molemmille on parasta että emme pussaa. Lisäksi se tuo luottamusta siihen että hän pystyy hillitsemään itsensä myös toisten naisten seurassa (mikä ei tietenkään tarkoita etteikö pettämistä voisi tapahtua, sitä vastaan on taisteltava aktiivisesti ja puhumalla asiat ääneen) (niin ja nyt tietty jotkut sanoo että sittenhän se vasta pussaakin muita kun kerta omaa naikkostakaan ei saa suukottaa... mutta eipä kaikki miehet ole eläimiä ).

Suurlähetystö löytynee Wellingtonista? Aucklandissa on vain kunniakonsulaatti jonne harhailin pitkin Khyber Pass Roadia äänestämään v. 2003. Kiva ja selkeä paikka kun vaan löysi perille... Onnea muuten sinulle kiivin "napanneelle"! Mäkin koitin mutta ei onnannut.

Hauskaa muuten että osa menee naimisiin siksi että se ei muuta mitään, en olisi nimittäin itse osannut ajatella sitä noin - sillä mä menen naimisiin sitten kun menen siksi että se muuttaa kaiken! En voisi kuvitellakaan että häideni jälkeinen aamu olisi jotain minkä olisin jo kokenut... Eli ehkä tästä arvaakin että yhdessä ei asuta eikä sänkyillä ennen avioliittoa. Meille avioliitto on meidän yhteiselomme alku, se hetki jolloin sitoudumme toisiimme, se hetki jolloin meistä tulee yhtä. Mutta siis kukin tyylillään .

Enpä ole en. Kun en ole seurustellut kenenkään kanssa (järkyttyisitte jos kuulisitte ikäni, mutta olen maailmankatsomukseltani hyvin erilainen kuin useimmat, ja olen elänyt tietoisesti "nunnana"). Ihastunut olen pariin suomalaiseen, sekä etelä-afrikkalaiseen, saksalaiseen, kanadalaiseen ja jenkkiin, ja nyt olen siis rakastunut jenkkiin (ja elämäni ensimmäistä kertaa tunne molemminpuolinen). Ei voi tietää miten tässä lopulta käy, mutta usko ja luottamus ja halu siihen että se on nyt tässä on kova. Itsellenikin on aina jotenkin ollut selvää että kyllä se mun mies varmaan on englanninkielinen. Englanti on mun toinen kieli, oon oppinut sen itsekseni lapsena eikä mua erota natiivipuhujasta edes natiivit itse. Ajattelen, rukoilen, näen unet englanniksi, enkä voi kuvitella esimerkiksi häitäni tai kosintaani suomeksi! Se olisi tosi outoa! Suomalaisia vastaan ei sinänsä ole mitään... Mutta mä hyvin perinteisenä ihmisenä etsin miestä joka korjaa auton, johtaa perhettä, kosii polvistuen (ja siis yleensäkin kosii! mä en hyväksyisi yhteistä sopimusta / monen vuoden tai vuosikymmenen vikuttelua), on muutenkin semmoinen miehekäs isi lapsille. Ja mun kohdalle ei näitä suomalaisia ole sattunut niin että edes olisin jotain vakampaa harkinnut. Mutta olisihan toki voinut käydä toisinkin...

Voi kun näitä on niin ihana lukea... Mäkin siis samassa tilanteessa, tosin kaikki vielä aivan alkutekijöissään, mutta meille tapahtuu koko ajan lähes yliluonnollisia juttuja tän suhteen suhteen (heh, mikä sanayhdistelmä) että jotenkin vaan haluaa uskoa siihen että kyllä tää toimii. En tiä yhtään viä koska pääsisi siellä käymään... Toivottavasti pian, pian, PIAN! On tää niin kamalaa ja ihanaa!

Voi kun on jännä lukea tätä ketjua... Voi meinaan olla että itsekin päädyn käymään läpi tämän prosessin! Michiganilainen mies olisi vähän niin kuin kiikarissa ;D. On se kumma miten tuo Jenkkilä osaa olla tiukka noista säännöistään, olin viimeksi uuden vuoden jälkeen siellä ja vaikka olin ihan vain lomalla mulle huudettiin ihan täyttä kurkkua kun en tiennyt jostain rajanylitysmaksusta (menin siis jalan Kanadasta USAan). Onneksi ihana ruskeasilmäinen rajavartija rauhoitti sen maanisen bitsin ja mä pääsin maahan... Mutta ei tosiaan kannata ryppyillä niille, tulee vaan ongelmia jos ei heti niin tulevaisuudessa. Onnea kaikille Suomi-USA -pareille, katotaan kuinka mulle käy.

^ Juurikin näin. Eli kun menen naimisiin, mieheni tulee edelleen olemaan se elämäni ns. ykkönen (tai oikeastaan kakkonen, kun uskovainen olen). Avioliitto on meille se sitoumus, sanallinen vakuuttelu tai lapsen hankkiminen ei meille ole yhtä kuin "olen sitoutunut". Sitoutuneisuus näkyy meillä ennen kaikkea tekoina, joista naimisiin meno on se selkein osoitus sydämemme tilasta. Lapset tulevat sitten lisänä meidän kahden muodostamaan perheeseen, eli lapsen syntymä ei suinkaan perusta perhettämme. Toki he sanelevat arjen kulun monta vuosikymmentä eteenpäin, mutta silti aion jatkaa mieheni treffailua ihan kahden kesken niin kauan kuin meissä henki pihisee. Harva suhde kestää ilman tuollaista erityistä hoitamista. Ja mitä noihin kysymyksiin tulee, lasta ei voi ennen avioliittoa tulla, kun emme harrasta sitä mistä niitä lapsia tulee .

Mä oon käyttänyt seitsemän vuotta hopeista sormusta, lähes joka päivä. Kyseessä on kivikoruliikkeestä ostettu parin millin paksuinen sisäpinnalta pyöreä ja ulkopinnalta hieman kulmikas sormus, oikein kiiltävä ja kaunis. Ei ole mennyt miksikään, puhdistettu on pari kertaa, mutta musta tuntuu että tiskien tiskaaminen kiillottaa sitä ihan itsestään. Olen siis kihlasormukseksikin miettinyt samaa, ainoa vaan että haluan todella paksun kihlan ja superohuen vihkin.

^ Ei välttämättä . Veljeni meni maistraatissa naimisiin ja huone jossa vihkiminen tapahtui oli todella kaunis. Vaaleat värit, kukka-asetelmat, valot - kaikki oli todella huolella suunniteltu ja laitettu maistraatin puolesta. Itse tulen menemään maistraatissa naimisiin koska en kuulu kirkkoon. Olen kuitenkin uskovainen ja haluan siunaustilaisuuden/hääjuhlan, jossa tulee sitten se avioliiton hengellinen puoli ilmi, joten todennäköisesti meidät vihitään jonakin kauniina perjantaina ihan vaan miehen kanssa kaksin (plus todistajat) ja siunataan lauantaina tai sunnuntaina sukulaisten ja ystävien läsnäollessa (tms järjestely).

Mun unelmien hääpuku olisi vihreä, liehuvahihainen ja tyllihelmainen, yläosassa ja vyötäröltä nauhana alaspäin violettisävytteisiä (kukka)kirjailuja. Puvun juju olisi kuitenkin siinä että alaosa lähtisi irti ja sen alta paljastuisi tylli/taftiminihame ja vaikkapa upeat saappaat, nimittäin jalat on mun vartalosta se esittelemisen arvoinen osa enkä halua pitää niitä koko hääpäivää piilossa .