Siinäpä aihe, joka on askarruttanut kihlautumisesta lähtien, ellei jopa hieman aiemminkin. Pidänkö omani vai otanko miehen nimen? Oma sukunimeni kuuluu suomen yleisimmät sukunimet top vitoseen, joten mitään erityistä "arvoa" sillä ei ole, muuta kuin siis se että se on isäni sukunimi. Foorumeilla on hienoja syitä niin pitämisen kuin vaihtamisenkin puolesta aiheeseen varatuissa ketjuissa ja niitä lukiessani omatkin ajatukseni selkiytyivät varsin yllättävällä tavalla.

Olin nimittäin pitkään sitä mieltä että minä pidän omani. Onhan se käytännöllistäkin, kun ei tarvitse lähteä siihen kortin uusimisrumbaan. Yksi painavimmista syistä pitämisen puolesta oli kuitenkin se, että isäni kuoli kun olin pieni. Minulla on muutama muisto hänestä, pari valokuvaa ja nimi. Hyvin vähän siis, mistä hänet muistan. 

Tosiasia kuitenkin on, ettei minulla ole isäni sukuun minkäänlaisia kytköksiä. En ole tavannut heistä ketään yli kymmeneen vuoteen. Ainoat isäni suvun jäsenet joita näen ovat sisarukseni. Minä en edes tiedä kuinka monta setää tai serkkua minulla on. Eikä se minua juuri kiinnostakaan. Minulla ei siis ole minkäänlaisia tuntemuksia sukunimeäni kohtaan. Se vain on. 

Minulla kuitenkin on paljon tuntemuksia mieheni sukua kohtaan. Vietänhän heidän kanssaan huomattavasti enemmän aikaa kuin oman perheeni kanssa. Ajatellessani omaa nimeäni jos etunimeni perässä olisi mieheni sukunimi sai aikaan lämpöä ja iloa. Jopa ylpeyttä. 

Minä siis vaihdan sukunimeni, kun menemme naimisiin ja se tuo myös tähän hääjuhlaan sopivan ripauksen perinnettä. Ehkäpä saamme anteeksi sen ettemme mene naimisiin kirkossa, tai ettei meitä edes siunata. Puhumattakaan siitä, että emme kutsu kaikkia serkun kummin kaimasta lähtien häihimme, vaan mukana menossa ovat vain lähiperhe ja kaverit.