No, nyt vihdoin voin aloittaa tämän blogin... se on vain jäänyt ja jäänyt.

On tosi helpottavaa kirjoittaa, koska ei oikein voi puhua kenenkään kanssa. Tää naimisiinmeno on aika jännä juttu! yleensä tätä halutaan hehkuttaa ja odottaa, ja tahdonhan minäkin, mutta en sillä lailla hössöttäen. Olen kurkkua nyöte täynnä kavereiden ja siskojen häitä.

Mulla onkin aika erikoinen tausta. Olen ollut pienestä tytöstä asti tosi roamnttinen ja häähullu. Olen aina katsonut kaikki hääohjelmat ja ostanut häälehtiä jo vuosia sitten. Tiedän häistä aika paljon. Olen ollut kaasona kolme kertaa... huh huh!! Viimeksi siskon häissä päätimme rakkaani kanssa, että me ei mitään tusinahäitä haluta!! Eikä inhottavia sukulaisia! Sitä paitsi kaikkien häissä loppu on täyttä tuskaa! kaikki morsiamet on ennen häitä haukkuneet miehet, äitit ja anopit! Meidän häissä ei . Meidän häitä ei kukaan murehdi. En halua kuulla kertaakaan oman äitini huokailua ja murehtimista..yök!

Sitäpaitsi häät on ollut pettymys. Jännitin ekan kerran kun olin kaasona, muttahäät on ollut oikeasti tosi tylsiä ja ...jotenkin odotin niitä paljon suureellisemmaksi kuin mitä ne on.. mä olisin halunnut häihin jousikvartetin ja harpunsoittajan soittamaan ave mariaa..kuoron..5metrisen hunnun ja kukkia kukkia kukkia kukkia... mutta tosielämässä kaikki maksaa kauheasti eikä kellään ole harpunsoittajaa. sitä paitsi kukaan tuntemistani miehistä ei halua turhaa lässytystä... blääh!! Lapsena kuvittelin että kaikilla oli sellaiset prinsessahäät!!

No, toisaalta olen toipunut. Tavattuani oman miehen kaikki on muuttunut. Olen tajunnut, että häät on vasta sitten kun siihen on valmis. ja tärkeintä ei ole vaan se juhla vaan avioliitto. Eikä ne nyt niin tärkeitä ole..kukaan ei kuista minkä värisiä ne kukat oli kenenkin häissä.. Ja sit on tullut se tahto, että meidän häissä kaikki tehdään meidän tavalla. Ehkä se harpunsoittaja on liian klisee.

No,miten me nyt päädyttiin tähän ratkaisuun?.. se on pieni tarina. Rakas mieheni oli aina ennen jotenkin naimisiinmenoa vastaan ja häistä hän puhui, että joskus viiden vuoden päästä. Luulin kauan, että hän ei halua naimisiin ollenkaan. Tiedän, että än rakastaa minua, joten en kehdannut kysyä pitkään aikaan syytä siihen. Muistan viime kesänä, miten itkin, että minä en pääse koskaan naimisiin, koska rakas ei halua naimisiin ollenkaan... No, sovimme viime vuonna että mennään kihloihin kun talomme valmistuu. Se valmistui. Odotin tupareita ennen kosintaa. sitä ei kuulunut. Sitten pari viikkoa asuttuamme uudessa talossa sain yhtenä päivänä tarpeekseni. Päätin jos hän ei tänään halua antaa mitään lupausta, lähden saman tien. Minä haluan naimisiin ja minä haluan vauvan vuoden päästä!! Eikä vauvaa tule ennnen avioliittoa, se on mielestäni ehdotonta. Minä siinä illalla kysyin, että olisko vauvan aika pian..ja että naimisiin pitää mennä ennen sitä. Niin, sanoi rakas. Etkö sä halua? kysyin. Halusi se. Ja niin mä kerroin mun huolen, että eikö se halua, mä olin luullut niin. Mutta ongelmana ei ollut avioliitto vaan HÄÄT! Hän ei halunnut ruveta siihen sähläykseen eikä nyt ole varaakaan laittaa kymppitonnia häihin.

Voi ei! En minäkään halu sellaisia sukuhäitä, joihin menee useita tuhansia ja joita suuunnitellaan koko vuosi.. mä haluan jotain erikoista, niin kuin me itse ollaan. on meidän uusi talokin tosi persoonallinen eikä meitä pelottanut yhtään vaikka monen mielestä me ollaan kai outoja..

Siinä sitten muisteltiin, että kerran heitettiin vitsinä että karataan Las Vegasiin ja mennään siellä naimisiin. Ei kiinnostanu yhtään tavalliset häät ja hirveän isot juhlat. Siinä me sitten sovittin hääpäivä ja kaikki. Se on sitten yllätys kaikille ja me pidetään se salaisuutena loppuun asti Siitä alkoi suunnitelmat...