Kolme kuukautta aikaa häihin. Kirkko on varattu jo kesällä, samoin juhlapaikka. Kanttori on sovittu, mutta papista ei tietoakaan. Pukua aletaan tehdä heti kun korsetti alle tulee postissa. Jos se on sopiva. Jos ei, niin tehdään puku, jonka alle ei tarvitse mitään. Kampaaja on varattu, meikin tekee siskon kaveri. Kukat pitää miettiä. Ohjelmaa pitää miettiä. Kuvaaja on tulossa juhlapaikalle illalla ja parin päivän päästä häistä mennään studioon. Tilannekuvaajaa päivälle ei ole, pitäisi sopia sellainenkin.

Mietittävää on siis hurjasti. Onneksi mieli on pysynyt hyvänä. Tykkään kaikenlaisesta suunnittelemisesta, joten tämä on itse asiassa oikein mukavaa hommaa. Hääkarkit on ajatuksena mielestäni yksi turhimmista, mutta kun niitten tekeminen (sulattamalla suklaata johonkin kivoihin muotteihin) ja rasioitten askarteleminen on niin kivaa! Hauskaa on se, että tämän kevään aikana pitäisi naimisiin menemisen lisäksi saada aikaiseksi proseminaari. Ja sata pienempää opiskeluhommaa.

Tänään saatiin kutsut tehtyä. Oli isä ja kaksi veljeä auttamassa. Mielenkiintoisen miesvaltaiset hääkutsutalkoot... Saatiin onneksi tehokkaasti hyvää jälkeä. Juhlaohjesäännöt puuttuu vielä, koska ne tulee sulhasen vanhemmilta postissa, heillä kun on parempi tulostin niitten tekemiseen. Osoitteet ja postimerkit on kyllä jo liimattu kuoriin.

Meillä suunnitellaan häitä yhdessä. Siis minä ja sulhanen yhdessä, ei esimerkiksi minä ja kaaso. Kauhukuva on se ääriprinsessatouhuilu, jossa hääpäivä on morsiamen juhla ja sulhanen on asuste siinä sukkanauhan ja hunnun ohella. Vaikka on monelta elementiltään perinteisen häät, ei tahdota nähdä yhtään turhaa jäykistelyä tai asioitten tekemistä siksi, että joku muka kuuluu asiaan. Perinteitä noudatetaan sen mukaan, mikä sopii molempien mielikuvaan omantuntuisista häistä. Se on tärkeintä.